July 23, 2017

YKSIN, MUTTA EI YKSINÄINEN


Mulla ei ole koskaan ollut kovin paljon ystäviä.
 On ollut tuttuja ja kavereita, mutta oikeiden ystävien hankkiminen on aina ollut mulle hankalaa. Tai oikeastaan ystävyyssuhteen luominen on aina ollut aika helppoa, mutta sen ylläpitäminen on sitten toinen juttu. Tämä menee ihan täysin mun piikkiin, sillä olen super huono pitämään yhteyttä, se on vain jotenkin raskasta näppäillä luuria jatkuvasti, mun mielestä sen pitäisi mennä niin, että sovitaan milloin nähdään ja sitten jutellaan. 
Puhelimessa puhuminen on oikeasti se viimeisin asia mitä haluan tehdä, se on jotenkin todella epämukavaa mulle, on aina ollut. Enkä oikein edes tiedä miksi. Harvemmin kuitenkaan vastaan puhelimeen, jos joku soittaa, tarvitsen nimittäin täyden rauhan, jos aion puhelimessa puhua. Tämä osaltaan todella vaikeuttaa sitä yhteydenpitoa muihin. Mieluummin olisin vaikka yhteydessä kirjeillä :-D Ei olisi niin kiire vastata, eikä puhelin ahdistelisi koko ajan piippaamalla. 



Helsinkiin muuton jälkeen sosiaalinen elämäni kuihtui kasaan lähes kokonaan. Se on oikeastaan yllättävän vähän haitannut mua. En ole oikein koskaan kipuillut sitä, ettei mulla ole kovin laajaa ystäväpiiriä, sillä viihdyn todella hyvin yksikseni. Mulla ei oikeastaan koskaan ole tylsää, sillä keksin kaikenlaisia projekteja ja pientä tekemistä. Siksi onkin tavallaan kiva, että saan täällä täysin keskittyä itseeni ja omaa aikaa on paljon. Olen sellainen ihminen, että jos en saa sitä omaa aikaa tarpeeksi, ahdistun ihan suunnattomasti. Se tuntuu kuin ahdistettaisiin nurkkaan. Mä lataan itseäni yksin, en muiden seurassa. Saan energiaa siitä, että saan olla ihan yksikseni ja toisin kuin extrovertti, muut ihmiset enemmänkin kuluttavat mun energiaa kuin antavat sitä.
Toki tässäkin on poikkeuksia, mulla on muutamia ihmisiä, täälläkin, joiden seura on aina tervetullutta ja joista saa paljon sitä hyvää energiaa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin sisäänpäin kääntynyt tai ujo, en ole ollenkaan sellainen. Tykkään jutella ihmisten kanssa ja suurimmilta osin pidän ihmisistä. Mutta tarvitsen vain paljon sitä omaa aikaa.


Joskus, harvekseltaan, mulle tulee olo, että pitäisi olla menevämpi ja sosiaalisempi, mutta se ei lähes koskaan johdu siitä, että olisin yksinäinen tai tylsistynyt, vaan enemmänkin siitä, että se tuntuu asialta, jonka pitäisi olla itsestään selvä. Että haluaa viettää aikaa ihmisten kanssa. Se tuntuu vähän painostukselta, että aina pitää olla todella sosiaalinen ja menossa. Nuorempana menin, koska pelkäsin jatkuvasti missaavani jotain tärkeää jos jään kotiin. Jopa 38℃ kuumeessa lähdin meidän tupareiden jälkeen baariin. 
Mutta koskaan mitään ei tapahtunut, tai ei ainakaan mitään sellaista, minkä missaaminen olisi oikeasti harmittanut. 
Mitä enemmän muu maailma "amerikkalaistuu" sitä enemmän odotetaan sitä tiettyä sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautumista. On oltava jotenkin hieman kummallinen, jos oikeasti haluaa olla vain kotona, omassa rauhassa.

Olen nyt siinä tilanteessa, että haluan keskittyä itseeni, tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät itseni onnelliseksi ja joista nautin. Siihen tarvitsen tietyn yksinäisyyden, jotta voin keskittyä. Saattaa kuulostaa hiukan surulliselta jonkun mielestä, mutta ei se ole sitä. Ainakaan itselleni. 


Toiset nauttivat jatkuvasta hälinästä ja huomion keskipisteenä olemisesta enemmän, toiset vähemmän. Kumpikaan ei ole väärä tapa olla ja elää, ihmiset vain ovat erilaisia tässä asiassa. Jotkut tarvitsevat paljon ihmisiä ympärilleen, jotkut taas pärjäävät vähemmällä. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että ne, joilla on paljon ihmisiä ympärillä, tuntevat he olonsa yksinäisemmäksi. En tiedä johtuuko se siitä, että ei oikein osata olla yksin vai siitä, ettei silloin oikeasti ole läheinen kenenkään kanssa, on vain paljon tuttuja ympärillä, mutta ei ehkä sellaisia ihmisiä joille voi uskoutua ja jotka tuntevat sinut todella hyvin. 

Sitä elämä mulle oli Turussa. Tunsin jatkuvaa, syvää yksinäisyyttä aina kun olin yksin, vaikka oli enemmän ihmisiä, joille soittaa. Se oli aika musertava tunne. Sellainen, että olin koko maailmassa ihan yksin, eikä kukaan oikein tuntunut ymmärtävän minua. Sitä tunnetta ei nimittäin ole pitkään aikaan enää ollut. Ja se jos mikä on  ollut todella helpottavaa huomata. En tiedä millainen oloni olisi nyt, jos olisin jäänyt Turkuun, mutta en usko, että mikään olisi muuttunut. Jotenkin ne kaikki (typerät) valittanut mitä siellä tein, ovat jääneet sinne. Tuntuu kuin olisin saanut mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta. En kuitenkaan voi valehdella, mulla on usein ikävä ystäviä ja perhettä, mutta sekin on muuttanut muotoaan, tiedän, että he ovat siellä, jos tarvitsen heitä. 

Ja vaikka täällä ei tosiaan sitä sosiaalista elämää ole niin paljon, niin se ei haittaa, sillä mulla on ihana mies täällä kotona, joka jaksaa ymmärtää ja tukea ja joka tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Hän saa mut hyvälle tuulelle ja meistä on muodostunut hyvä ja vahva tiimi, ollaan ottamassa kiinni, jos toinen putoaa. En oikein tiedä mitä tekisin ilman häntä. Hän on mun kallio, paras ystävä, joka mulla on koskaan ollut. 


-V



No comments:

Post a Comment

Thank you for sharing your thoughts. I will answer asap :)