October 2, 2017

HOW HAVE I BEEN?


Tämä on ensimmäinen kerta, kun avaan tietokoneen yli kuukauteen. En vain ole pystynyt/saanut aikaiseksi, ei vain yksinkertaisesti ole huvittanut tulla jakamaan tänne mitään. 

Sain muutamia viikkoja sitten todella huonoja uutisia, se on painanut mieltä ja pakottanut jälleen kerran ajattelemaan tulevaisuutta eri tavalla, mitä haluan ja kuinka paljon. En ainakaan toistaiseksi lähde tätä avaamaan täällä, asia on vielä hiukan keskeneräinen itsellenikin. Saattaa olla, että kun tiedän enemmän, kirjoitan siitä myös tänne, mutta nyt toistaiseksi asiasta tietävät ne, joiden haluankin tietävän, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kerron heillekin kasvotusten sitten joskus.
Tämä on myös syy, miksi otin tietoisesti pienen "loman" blogistani, jotta voin rauhassa työstää ajatuksiani ja rauhoittaa elämääni. Pakko silti myöntää, että tätä on ollut ikävä. Blogi on loistava paikka purkaa ajatuksia ja saada niihin ehkä jonkinlaista selkeyttä.

Huonoista uutisista huolimatta oloni on nyt todella hyvä ja kaikki on muuten hyvin. Vaikka epätietoisuus on raskasta ja pahin vielä edessä, niin päätin etten sen kummemin jää asiaa märehtimään. Elämä jatkuu. 

Aloitin treenaamisen taas muutaman viikon (kuukauden :-D) jälkeen ja kyllä tuntui hyvältä tänään salin jälkeen. Se on ihmeellistä miten urheilu voi tuoda sellaisen hyvän olon tunteen! Jalat varmaan ovat huomenna ihan jumissa, mutta sekin on toisaalta ihan kiva tunne. Varsinkin juuri salilla käynti on älyttömän terapeuttista, siitä saa uskomattoman voiman tunteen ja sitä juuri tarvitsen tällä hetkellä. 
Töissä mulla on edelleen todella hauskaa, työkaverit tekevät niin paljon viihtymisen kannalta. Kun on mahtava työporukka ympärillä, niin päivät menevät ihan siivillä, välillä tuntuu että liiankin nopeasti... En haluaisi tämän ikinä loppuvan. 

Otin itselleni lisätyön, jota teen viikonloppuisin ja satunnaisesti iltaisin. Haluan rahaa kunnolla säästöön, sillä "siskoni" Costa Ricassa sai juuri ensimmäisen lapsensa ja haluan todella päästä sinne katsomaan heitä. Joten nyt siis raadan kahdessa työssä, jotta pääsisin lähemmäs tätä tavoitetta, toiveena olisi viettää siellä hieman pidempi aika ja vaikka maa on hintatasoltaan edullinen (riippuen meneekö sesongin aikaan vai ei), niin kyllä siellä saa myös rahaa palamaan. 
Osaksi myös sen takia haluan olla pidemmän ajan, että pääsen kunnolla harjoittelemaan espanjaa ja oppimaan sen uudelleen. Valitettavasti, vaikka olenkin vuosien aikana puhunut paljon costaricalaisen perheeni kanssa viestien välityksellä, niin kielitaito on silti auttamatta heikentynyt tässä kymmenessä vuodessa. 

Kaiken kaikkiaan siis elämä hymyilee, pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta. Tällä hetkellä odotan kovasti meidän tulevaa reissua Kap Verdeen. Turkoosi, kirkas meri, valkoinen hiekka, aurinko ja paljon kirjoja, hyvää ruokaa ja juomaa. Sitä todella tarvitsen tällä hetkellä! Kap Verde on kuulemma todella tylsä paikka ja toivon, että tämä pitää paikkansa. Usein matkustaessa mennään paikasta toiseen, tutustutaan kulttuuriin ja kierrellään nähtävyyksiä. Siinäkään ei ole mitään vikaa, mutta tällä kertaa haluan todella rentoutua ja vain nauttia, enkä olla lomalta palatessani väsyneempi, kuin sinne lähtiessä. 

Toivottavasti kaikilla on ollut ihana syksyn alku, nauttikaa viileästä syysilmasta ja kauniin kirjavista puista! Elämä on nyt!




-V

July 21, 2017

"SÄ OLET MUUTTUNUT"


"Sä olet muuttunut"- lauseen
 kuulee harvemmin positiivisessa mielessä. Yleensä aina tuohon huomautukseen liittyy jotain katkeruutta, ehkä jopa pelkoa. Ymmärtäähän sen. Kun joku esimerkiksi käy läpi ison elämänmuutoksen, tapahtuu ihmisessä itsessäänkin usein jokin muutos. Läheisten voi olla vaikea hyväksyä muuttunutta ihmistä, sillä se voi tavallaan tuntua petokselta, miten joku tuttu onkin yhtäkkiä melkein kuin eri ihminen, eri kuin se, josta on pitänyt ja johon on juuri sen takia alunperin tutustunutkin. 

Toinen, minkä takia ihminen voi muuttua, on itseluottamuksen kasvu. Siitä varsinkaan ei pidetä ja se otetaan helposti ylimielisyytenä ja että henkilö luulisi olevansa muita ylempänä.


Mä tiedostan, että olen muuttunut. Todella paljonkin. En oikein enää tunnista itseäni muutaman vuoden takaa ja ne valinnat joita olen silloin tehnyt, en tekisi enää uudestaan, vaikka ne ehkä silloin tuntuivatkin oikeilta ratkaisuilta. Ne valinnat ovat tosin kasvattaneet mua ihmisenä todella paljon, enkä usko, että ilman niitä voisin tuntea oloni yhtä varmaksi ja hyväksi kuin nyt. Ne ovat nimittäin vaatineet älyttömän paljon itsetutkiskelua ja ovat omalta osaltaan opettaneet mulle niin paljon itsestäni.

Suurin muutos itseluottamukseeni taisi kuitenkin tapahtua, kun muutimme Helsinkiin. Tai oikeastaan yksi ja puoli vuotta muuton jälkeen, mutta uskon, että siitä päivästä se alkoi, kun heräsin ensimmäiseen aamuun uudessa kodissa, uudella paikkakunnalla. Alun tahmeuden jälkeen kävi selväksi, että minähän muuten pärjään täällä ja olen jopa alkanut rakastaa täällä asumista. Siinäkin määrin, etten ole vielä ainakaan vähään aikaan muuttamassa mihinkään muualle.



Turussa suurin ongelmani oli se, että tavallaan piilouduin ystävieni taakse. Ei oikein tarvinnut olla oma itsensä, kun aina oli kännissä ja seurassa, jossa mentiin ja sählättiin. Se oli hauskaa siihen aikaan, mutta jälkikäteen mietittynä, kaikki ne asiat mitä tein, tein koska en rakastanut itseäni. Ei ihminen toista samoja virheitä uudestaan ja uudestaan jos on vähänkin oman tunnon arvoa. Mulla ei oikein ollut. Ja vaikka kaikki olikin siihen aikaan jännää ja kaikki ne kuuluvat nuoruuteen, oli kova shokki, kun se yhtäkkiä vietiin pois, kun muutin Helsinkiin ja jouduin oikeasti miettimään kuka olen. Ja tavallaan juuri siksi halusinkin muuttaa, idea tuli minulta ensin. Halusin jotain muuta. Vaikka tuttu ja turvallinen olikin hyvästä, tuntui että muut menivät eteenpäin ja minä vain pyörin paikallani.

Mutta miksi sitten muuttuminen otetaan niin pahalla? Oli kyse henkisestä tai suuresta ulkoisesta muutoksesta, niin ihmiset tuntuvat suhtauvan todella nihkeästi niihin. Esimerkiksi, jos joku vaikeasti ylipainoinen päättää pudottaa painoaan. Aluksi kannustetaan ja ollaan mukana. Sitten kun painoa putoaa ja homma menee vakavammaksi, alkavat ystävätkin kaikota. Luin juuri sellaisesta tytöstä tarinan, joka ei ollutkaan enää se iloinen bilehile, vaan hän halusi oikeasti keskittyä omaaan terveyteensä ja siinä samassa lähti moni ihminen, koska hän muuttui. Ymmärrän, että kiinnostuksen kohteet muuttuvat ja se saattaa olla viimeinen naula arkkuun ystävyyden suhteen, mutta luultavasti se suhde olisi loppunut kuitenkin joskus. Tuskin todelliset ystävät olisivat niin helposti karkoitettavissa. Voihan sitä nähdä muutenkin kuin bileissä.



Kuten jo aikaisemmin totesin, kyse voi olla pelosta ja pettymyksestä. Miksei hän voi olla samanlainen, kuin ennen? Miksi hänen piti muuttua? 
Omasta mielestäni muutos on kuitenkin tärkeä osa ihmiselämää. Se on osa prosessia. Et voi millään päästä eteenpäin, jos et muutu. Koska muuttuminen on tavallaan mukautumista. Mukaudutaan siihen elämäntilanteeseen, joka on sillä hetkellä. Mutta jos elämäntilanne ei koskaan muutu mitenkään, ei ihminenkään muutu. 

Mun itseluottamus on kasvanut huimasti viime vuosina, eniten tänä vuonna. Juuri siksi, että olen ottanut riskejä,  mennyt siihen suuntaan, mikä tuntuu hyvältä, vaikka se ei olekaan se turvallisin tai järkevin vaihtoehto ja se on todella tuonut elämääni niin monta hyvää asiaa. 



Muutosta ei siis kannata pelätä, vaan ottaa vastaan kaikki mitä se tarjoaa. Olin itsekin peloissani ja hämmentynyt, kun tajusin että alan muuttua itsekseni, mutta nyt tuntuu hyvältä. Tällainen olen, joko kelpaan tai en, mutta ainakin nyt itse tiedän :-)


July 3, 2017

MISTÄ TIETÄÄ, HALUAAKO LAPSIA?


Mä en tiedä haluanko koskaan lapsia. Olen ajatellut asiaa paljonkin ja pelkästään ajatuksen tasolla voin todeta haluavani. Se on ajatuksena kiva. Mutta kun lähden miettimään asiaa pidemmälle, ei se enää tunnukaan niin hyvältä idealta. Kakkavaipat, puklut, uhmaikä, teini-ikä... Ja se ajatus, että jos kerran lähdet siihen, olet aina, koko lopun ikääsi, äiti. Mietin miten ärsyttävä olin itse lapsena. Tuleeko minunkin lapsestani sellainen? 

Musta jotenkin tuntuu, että kun nainen tulee raskaaksi, niin häntä katsotaan eri tavalla. Ikään kuin hän ei olisi enää ihminen tai nainen, vaan vain äiti. En tiedä onko tämä totta, mutta jotenkin se tuntuu siltä. Miehillä ei mielestäni se toimi ihan samalla tavalla, mikä on mielestäni hieman epäreilua. He eivät muutu muiden silmissä, heille on vain tullut lapsi. 


Kun mietin lapsen hankkimista, tulee ensimmäisenä mieleen muuttuva vartalo. Haluaisin sanoa, ettei se ole ongelma, todellakin haluaisin. Mutta kyllä se on. Eikä edes se, lihoaako paljon vai ei, jääkö raskauskilot tiukasti kiinni yms. Ei, se ei vaivaa niinkään. Vaan enemmänkin se, että vaikka kroppasi näyttäisi samalta, niin se ei silti enää ole. Siellä on kasvanut ihminen. Eihän se voi mitenkään olla  sama enää sen jälkeen. Enkä tiedä miten siihen voi suhtautua? Siihen muutokseen siis. Se tuntuu pelottavalta.

Toinen asia, mikä raskaudessa pelottaa, on se pahoinvointi. Mulla tulee oksennus vahvemmista särkylääkkeistä, huono olo, jos istun pelkääjän paikalla tai jos nousen liian nopeasti pystyyn, eli mikä on todennäköisyys, etten saa ihan hirveää raskauspahoinvointia? Aika minimaalisen pieni, luulen.
Sitten hormonit! Jo miedoimmista e-pillereistä muutun kärsiväksi ihmisraunioksi, itken ja huudan ihan kaikkein mitättömimmästä asiasta, masennun ja väsyn. Kannattaakin päästää ne hormonit valloilleen ihan vapaaehtoisesti, mahtaa tulla kiva ykdeksän kuukautta miehelle, hehe!



Sitten kun aletaan miettiä lisää raskausoireita, niin miten olisi peräpukamat? Kuulemma suurin osa niitä saa, enkä usko, että olisin poikkeus. Samoin pidätysvaikeudet, jos nyt jo pissattaa tunnin välein, niin mitäs sitten kun joku potkii rakkoa siellä vatsassa? Ainoa toive on, että pääsen edes vessaan asti kuivin housuin.

Synnytyksen jälkeen on sitten omat haasteensa, kuten repeämiset, vuodot ja sen sellaiset. Kun mun vatsa leikattiin pari vuotta sitten, niin olin ihan rikki. Henkisesti siis. En halua kokea mitään sellaista enää koskaan. Eli mikäli sen voi välttää, niin mielellään teen kaikkeni sen eteen, ettei tarvitsisi toistamiseen kärsiä. 

Kaiken tämän sanomani perusteella en varmastikaan ole vielä valmis äidiksi, mutta tässä, kuten monessa asiassa, on jännitysmomentti. Elikkä tuo minun endometrioosi. Sehän on se, joka leikattiin silloin pari vuotta sitten, kun yksi kysta oli alkanut vuotaa vatsaonteloon, aiheuttaen pahan tulehduksen ja kasvaimen räjähtävän kasvun. 
Nyt edessä on uusi leikkaus syksyllä ja kun jo viime kerralla puhuttiin vasemman munasarjan poistamisesta, ja joka kuitenkin päätettiin säilyttää nuoren ikänä takia, niin on väistämättä varauduttava siihen, että tällä kertaa se tosiaan lähtee. Se on jo umpeen kasvanut, sieltä ei tule enää mitään. Endometrioosi on myös levinnyt jo oikealle puolella. 
Tulevaisuuteni lapsenhankinta on siis riippuvainen yhdestä munasarjasta ja sen tuotoksista. Fyysisiä kipuja minulla ei juurikaan ole, mutta henkisiä sitäkin enemmän. Kipulin tätä asiaa todella paljon puolitoista vuotta sitten, kun kävi ilmi, että endo oli lähtenyt aikamoiseen kasvuun lähes heti leikkauksen jälkeen. Itkin sinä syksynä enemmän kuin koskaan (osaksi syytän e-pillereitä) ja olin suoraan sanottuna ihan helvetin hukassa.

Nyt olen sinut asian kanssa. Ikäväkseni kyllä, olen ihan liian aikaisin joutunut alkamaan miettimään lasten hankintaa. Jos minulla ei olisi tätä endometrioosia, olisin luultavasti odottanut vielä muutaman vuoden, ennen kuin olisin asiaa edes miettinyt. Tämä on aiheuttanut jonkun verran kitkaa myös parisuhteeseen, mutta olemme hienosti päässeet asioiden yli puhumalla ja puhumalla lisää. Olemme molemmat kertoneet kantamme ja myös kuunnelleet. Tunnen tosin usein syyllisyyttä siitä, että joudun painostamaan toista asiasta, jonka kuuluisi tapahtua ajallaan ja luonnollisesti, kummankin tahdosta ja aidosta halusta.


Kuitenkin, olen epävarma. Tiedän, että nyt alkavat ne viimeiset vuodet, kun biologisen lapsen luonnollinen hankinta on mahdollista, elleivät ne ole jo menneet, kuka tietää. Mutta entä jos sitä tekee väärän valinnan? Jos hankin lapsen ja huomaan, etten ollutkaan läheskään valmis? Entä jos kadun lapsen hankintaa? Tai jos nyt päätän etten halua lapsia ja 10 vuoden päästä huomaan, että jotain elämästä puuttuu ja se on se lapsi. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä märehtiä asiaa, kun peli on jo menetettyn ja kohtu poistettu.

Ikävä kyllä yhteiskunta ei vielä suhtaudu kovin ymmärtäväisesti naisiin, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia. Edelleen tuntuu, että tarvitaan joku syy, miksi lapsia ei ole ja lapsettomat naiset ovat jotenkin surullia tai elämässä epäonnistuneita tapauksia. Onneksi meiltä ei ole vielä juurikaan kyselty koska aiotaan lapsia hankkia. Kysymys ei mielestäni ole ollenkaan loukkaava, en ymmärrä miksi joku siitä pahoittaa mielensä, se on vain jutustelua ja ihmisten luontaista uteliaisuutta. En ole itse koskaan salaillut endometrioosiani ja jos siitä riippuu tulevaisuuden lasten hankinta, niin kerron tottakai, jos joku kysyy. Nyt vaan vastaan rehellisesti, etten tiedä haluanko lapsia. Se on epämukava vastaus, mutta itsepähän kysyit.

Musta on ehkä hiukan surullista, että naisilta odotetaan lisääntymistä, miehillä ei ole samanlaisia paineita asian suhteen, sillä heillä on mahdollisuus toimia tässä asiassa paljon pidempään. Ei ole sellaista aikarajaa, kuin meillä naisilla. Itse olisin toivonut aikarajani olevan edes hieman pidempi...


Onko sinulla kokemusta samankaltaisista asioista? Oletko (pahasta) endometrioosista huolimatta saanut lapsia? 
Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia vai herännyt asiaan vasta myöhemmin?
Olisi hienoa saada keskustelua aikaiseksi ja kuulla muiden kokemuksia aiheeseen liittyen.

Ihanaa viikon alkua kaikille! 

Puss

-V

P.S
Muista käyttää tämän viikon hyvinvoinnin.fi tarjous